Päivä, jolloin astuin Balilta lentäneestä lentokoneesta Singaporen kentälle oli sivistyksen ensi askeleeni 6 kk reppureissun jälkeen. Tsekkasin itseni hostelliin, jossa oli lämmin vesi upeilla nykyaikaisilla suihkuilla ja vesivessat, joihin sai laittaa paperia! Ei sitä iloa voinut olla peittelemättä! Ei suolaista merivettä, joka teki hiukseni hamppukasaksi tai sitä kylmää vettä, joka ilmoitteli itsestään tiputtelemalla pisaroita shampoo pilvessä olevaan tukkaani ! Ei tarvinnut kyykkiä lattialla, jotta saisi valutettua vettä hieman nopeampaan tahtiin samalla peläten, milloin 'suihkun' paine loppuu lopullisesti ja jään ilman vettä. Ei tarvinnut toivoa, kunpa yöllä sataisi, jotta saisimme vesitankin täyteen...Elämässäni alkoi uusi vaihe, jota Singaporen jälkeen seurasi eurooppalainen kehitys.
Hmm...vaikka sainkin lämpimän suihkun ja vessan, jota voi kutsua vessaksi eikä reiäksi maassa ja johon uskaltaa laittaa paperit, en ole yhtään sen onnellisempi. Pärjäsin puoli vuotta niillä eväillä, joita minulle annettiin enkä oikeastaan missään vaiheessa tarvinnut enempää. En voi kuitenkaan kieltää, ettenkö olisi kaivannut näitä asioita, mutta tarve, se on asia erikseen. Ihmiset turtuvat niin nopeasti ympärillä olevaan elämään, että lopettavat vaatimasta jotakin erilaista. En tarkoita, että täällä länsimaissa emme vaatisi lisää hienouksia ympärillemme, tottakai vaadimme. Se onkin ongelmamme, jota kaikki eivät tiedosta. Se mikä minua huolestuttaa on, että vaadimme uusia 'turhia' asioita, mutta emme asioita, jotka pitäisi sisällyttää jokapäiväiseen arkeemme. Otan esimerkiksi itseni, jotta en loukkaa ketään muuta...
Koko puolen vuoden ajan pärjäsin toooodella vanhalla Nokian läppämallisella puhelimella, jonka näyttö osan teippasin jesarilla muutamaan otteeseen kiinni näppäimistö osaan. Puhelimen kaikki näppäimet eivät ihan toimineet ja aina en kuullut mitä puhelimessa olevat ystäväni puhuivat, mutta pärjäsin. Kotiin palattuani ensimmäisen viikon aikana ostin iPhonen. Miksi? Koska sillä on niin paljon helpompaa pitää yhteyttä ystäviin ja huomasin reissuni aikana kuinka monen travellaajan pelastus tuo puhelin oli. No nyt olen aivan rakastunut kyseiseen puhelimeen ja tuntuu kuin olisin naimisissa sen kanssa. Hienoa Kati. Oletko yhtään sen onnellisempi kuin olit ennen tuota uutta kiiltävää valkopintaista älypuhelinta? En. Mutta omistanpahan iPhonen, hah.
Ne asiat, jotka haluaisin sisällyttää arkeemme ovat pieniä, niin pieniä, että emme edes huomaa niiden puuttuvan...kunnes käymme rajojen ulkopuolella. Hymyt, katseet, sanat, ystävällisyys ja vieraanvaraisuus tuntemattomia ihmisiä kohtaan. Aasiassa saat katseen hymyn kera missä ikinä liikutkin, enkä tarkoita vain paikallisia vaan myös reissun päällä olevia. Moikkaat vastaantulijoille vaikka et olisi nähnyt heitä koskaan ennen ja varsinkin paikallisille tarjoat leveimmän hymyn, jonka olet koskaan irvistänyt. Sen kuuluisan ienhymyn! :D Voit pysähtyä juttelemaan tuntemattomien ihmisten kanssa ja teillä voi olla maailman hauskimmat 10 minuuttia. Sitten tämä henkilö saattaa kadota ikuisiksi ajoiksi tai solmitte ystävyyssuhteen, joka tuntuu samalta kuin parhaiden ystäviesi kanssa kotona! Voit istua ravintolassa pöytään, joka on täynnä sekametelisopan näköistä vierasta jengiä ja huomaat pian kuuluvasi siihen soppaan. Paras tunne ikinä. Se, että kuuluu johonkin.
Kuinka usein kadulla kävellessäsi, jokirannan vartta kuljeksiessasi tai kerrostalon hissimatkalla saat hymyn tai edes ystävällisen katseen vieraalta ihmiseltä? Todella harvoin! Kättä pystyyn, jos voitte todistaa toisin! Tämä on se kamala kulttuurishokki totuus, jonka koin kotiinpaluun jälkeen. Suomalainen arki. Naapurini pitävät minua varmasti ahdistavana urkkijana, kun 'uskaltauduin' hissimatkalla kysymään miten menee, milloin olette muuttaneet tähän? En ole vielä saanut vastausta noihin kysymyksiin...että niin. :D Katsoin myös kävelykadulla minua vastaan kävelevää tyttöä 'vahingossa' silmiin ja sain nopean pöyristyneen katseen, joka oli ohi jo ennen kuin se edes alkoi.
Olen kuullut pelottavia kertomuksia siitä miten nopeasti tulen turtumaan tähän arkeen. No kerron teille salaisuuden, en aio turtua enkä sulloutua takaisin tähän jöröjukka -muottiin. Vaan aion jatkossakin katsoa ohikulkijoita iloisesti silmiin ja tivata uudelta naapurin pariskunnalta samaa kysymystä kunnes saan vastauksen! :D Ihmisiä tässä vain ollaan, on se nyt hölmöä olla moikkaamatta, jos meitä on tasan kaksi kadulla tai hississä. Ja Suomen asukasluvun tuntien tiedämme kaikki, että useimmin meitä on vain se kaksi.
Morjes!
Kate
